Maaseudun mustakulta - terva

Vanhassa valokuvassa mies hevosen selässä
Vaarini "tervapurilaiden" kanssa juhannuksena v. 1955 Vaskivesi-juhlissa.

Terva toimitti maalien ja muiden pintakäsittely aineiden virkaa maaseudulla. Sillä maalattiin aidan seipäiden päät, jotka tulivat maahan, pidentäen seipäiden ikää, estäen niin lahoamisen. Veneet ja katot maalattiin tervalla veden kestäviksi samoin kuin reet, puiset työkalujen varret ja puusukset. Oman käytön lisäksi tervaa poltettiin myös vientiin. Hevosen vetämät purilaat, joilla kuljetettiin tervatynnyreitä juna-asemalle, ei ollut aivan outo näky täällä länsisuomessakaan.

Lähialueen tervahaudat olivat suppilomaisia ja kaivettu hiekkaiseen rinteeseen. Tervahaudan pohja tiivistettiin savella. Haudoissa tervaa poltettiin suopelloilta nousevista männyn juurakoista ja vanhoista pihkaisista kannoista, tervaskannoista. Juurakoista ja kannoista tehtiin pieni kalikoita, pilkkeitä. Pilkkeet ladottiin kerroksittain yläviistoon niin, että ne viettivät haudan keskelle. Ennen sytyttämistä hauta peitettiin turpeella ja sammalilla. Hauta sytytettiin tuohella haudan reunoilta, jotka olivat maata vasten, sytytyksen onnistuttua reunatkin peiteltiin niin, että hapen tulo hautaan valtaosin estyi. Terva valui haudan keskeltä piippuun. Piippu oli ontto putki, joka oli tehty kahdesta halkaistusta ja koverretusta puusta. Piipun alapäässä oli tappi, jota avaamalla tervaa juoksutettiin keräysastioihin. Ensimmäiset tipat tervaa, saatiin vasta kahden – kolmen päivän kuluttua aloituksesta, nämäkin olivat vedensekaista ”tervankusta”, sen loputtua saatiin oikeaa kauppatavaraksi kelpaavaa hienoa tervaa.

Mannilan ympäristössä vajaan kilometrin alueella on lähes kymmenen vanhaa tervahaudan paikkaa, kaikilla tiloilla omansa. Joka vuosi kaikissa tervahaudoissa ei tervaa poltettu, sillä poltto vaati useamman kyläläisen panoksen ja oli jopa viikon kestävä prosessi, joka vaati jatkuvaa valvomista, ettei sankasti savuava hauta olisi syttynyt oikeasti palamaan. Tervahaudan polttoa vartenkin oli myös oma Tervamestarinsa, joka valvoi tervahaudan kokoamista ja polttoa.

Vanhan tervahaudan tunnistaa edelleen luonnossa, sen suppilomaisesta rakenteesta ja alapuolella olevasta pienemmästä kuopasta, mistä tervaa valutettiin. Kettu ja mäyrä kaivavat mielellään pesäluolansa tervahautojen hiekkaisiin seiniin. Nuorehkot puut haudassa ja sen ympärillä kertovat, että tervanpolton loppumisesta ei vielä ole kovin kauaa.