Elämäni eläimet, hevoset

Lapsena jo serkkutytön ja siskon kanssa leikittiin heppaleikkejä. Ei meillä mitään oikeaa hevosta ollut, mutta mielikuvitus riitti pilttuiden rakentamiseen kivistä maahan Punaisenmajan taakse. Lempikirjoihini kuuluivat myös lähes kaikki hevosaiheiset kirjat, Merja Jalon tuotanto – olisi varmasti ollut vastaukseni, kysymykseen lempikirjastani. Itse tallille asti en päässyt kuin vasta aikuisena.

Isosiskoni oli hevostyttö jo sitten hieman realistisemmin, sillä hän kävi ratsastamassa ja hänen toiveestaan meille hankittiin 90-luvun lopulla vaaleanruskea Suomenhevonen - Ihme-Sälli. Sällin ura ravurina ei ollut ottanut tulta alleen, jolloin sen tulevaisuus ratsuhevosena oli parempi. Sälli oli hevosten tapaan säikky, jos muovipussi heilui tuulessa, jokin tavara oli pihalla eripaikassa kuin ennen tai jos ilma oli tuulinen ja ukkosta tiedossa, niin sitä huvitti lähteä rivakasti omille teilleen. Ei se kyllä koskaan kauas mennyt ja kauraämpärillä se oli helppo houkutella takaisin mistä vain. Muutaman kerran sen selässäkin olin, mutta enemmän viihdyin reen tai kärryn kyydissä. Ja voi että niitä kertoja, kun kyytiläisillä lastattu reki syvässä hangessa kaatui ja Sälli hermostui!

Suhtauduin pienempänä Sälliin hieman varauksella, mutta aivan sen vanhuuden päivinä, kun ikää oli tullut kummallekin lisää, opin nauttimaan sen harjaamisesta ja nojaamisesta sen lämmintä kylkeä vasten laitumella. Yhden maatalousalan harjoittelun suoritin tallilla ja siellä tuli hevosia ja poneja liikuteltua ratsastaen ja kärryllä. Vaarini oli nuoresta asti hevosmiehiä ja oli mielessään Sällistä. Mannilassa työhevosena olikin ollut useampi Suomenhevonen ennen traktorin tuloa.