Hermannilta heinään
Heinäkuu on hyvin perinteinen heinänteko kuukausi, tästä lienee juontunut myös kyseisen kuukauden nimi. Ennen vanhaan heinäkuussa ei koskaan satanut vettä, mikäli uskoo vanhoja valokuvia. Aurinko paistoi juuri oikealla aikaa ja kevyt tuuli auttoi heinän nopeaa kuivumista. Isovaarini aikaan heinä suomalaisella maaseudulla ei kasvanut pellossa niin kuin nykyään vaan karjanrehuksi niitettiin kaikki muut mahdolliset laikut, hylkymaat ja järvien ruokoiset rannat. Eläimet laidunsivat metsäisillä laitumilla eivätkä hoidetulla pellolla. Pellolla viljeltiin pääasiassa arvokasta viljaa ihmisten ja eläinten ruoaksi.
Heinän viljelyn yleistyessä Mannilan pelloilla, ensimmäisenä sitä niitettiin viikatteella miesvoimin, jopa kisailu mielessä. Heinäntekotalkoot olivat tapahtuma, jota varten myös kaupungista tultiin maalle kesäksi. Niittämisen hoitivat miehet myös silloin, kun ensimmäiset hevosvetoiset niittokoneet tulivat maatiloille. Polttomoottori käyttöisten koneiden tultua hevosten tilalle, niiton hoiti traktoriin kiinnitettävä niittokone.
Haravoinnin hoitivat naiset ja lapset haravilla ja myöhemmin miehet hevosvetoisella heinäharavalla. Heinäseipäitä tarvittiin kuitenkin vielä hevosten aikaan, sillä paras keino kuivata heinä oli nostella se heinäseipäälle kuivumaan niiton jälkeen. Seipäässä heinä oli ilmavasti, tuuli pääsi kiertämään heinäseipään alta, kuivatellen heinän alhaalta ja sisältä. Sateen sattuessa, mikä oli hyvin harvinaista, vain päällä olevat heinät kastuivat, sillä heinät oli kasattu seipään päälle niin, että vesi valui kasan päältä alas nopeasti.
Erilaisten heinänpaalainten yleistyminen teki heinäseipäistä tarpeettomia. Kuivaheinä kaadettiin sopivan poutajakson alussa, ja sitä pöyhittiin pellolla työkoneella kuivumisen edistämiseksi päivittäin. Kun sopiva kuivuus saavutettiin, heinät ajettiin karholle eli noin metrin levyiseen heinien muodostamaan jonoon. Joka sitten kerättiin pellolta paalaimeen, joka teki kuivista heinistä muovinarulla eli paalinarulla nippuun sidottuja - paaleja.