Autiot kodit, hiljaiset pihat

Kaupungistumisen kiihtyminen vuosikymmenien aikana on lisännyt maaseudulla ilmenevää erittäin harmillista ongelmaa, asumattomia taloja. Autiotalojen määrä maaseudulla lisääntyy, kun sukupolvien kiinnostus maalla asumista kohtaan vähenee. Edelleen yhä pienempi osa tämän päivän nuorista kokee maalla asumisen tai edes kesäloman viettämisen maalla epämieluisaksi.

Maalta kaupunkiin töiden perässä tai vanhuuden vuoksi lähteneet ikääntyvät ja heidän kykynsä ja jaksamisensa hoitaa kahta asuntoa kunnolla vähenevät. Kuvitellaan, että joskus ne nuoret vielä sen koti vanhuksen haluavat ja sitä säästetään, aivan väkisin, eikä tajuta totuutta. Vanhat kuolinpesät laajenevat ja kukaan ei enää muista, sitä jollekin kerran niin rakasta kotia.

Syntyy autioita kotitaloja, joissa ei enää käydä. Pihapiirit pensoittuvat, kun hoitamatta jäävät kukkapenkit, leikkaamatta ruohot ja pensaat, marjat ja omenat poimimatta. Rikkinäiset ikkunat jäävät korjaamatta ja luonto ottaa talon valtaansa. Uusia asukkaita ovat pöllöt, oravat, hiiret ja ketut. Alimmaiset hirsikerrat maatuvat ja ovet alkavat pysyä kiinni ilman Abloy-lukkoa, kun repaleinen ja reikäinen huopakattokin alkaa painaa seiniä. Muurit rapistuvat sateessa ja kerran rakkaudella tehdyt kalusteet hapertuvat. Ei ole ketään joka korjaisi ikkunan, uusisi katon, ei ketään kuka tekisi talosta kotinsa.

Joskus se luopuminen, kerran niin rakkaasta kodista on vain liikaa ja ei osata päästää irti. Mieluummin vaikka annetaan luonnon tehdä tehtävänsä ja tuhota jotain kaunista ja arvokasta, kuin että laitettaisiin koti myyntiin. Ennemmin halutaan ja sitten joudutaan katselemaan kuolevaa talo vanhusta, kun että annettaisiin sille uusi elämä. Ei voida luovuttaa, vaikka oikeasti tiedetään, mikä talon kohtalo on.

Hienointa olisikin luopua silloin kun sen aika on, niin joku saisi kodin, jota rakastaisi.