Minun polkuni

Lähimetsien polut ovat kuljettaneet minun sekä monen muun kyläläisen askelia vuosikymmenien ajan. Polut johtavat vanhojen kuusimetsien halki, sukeltaen pihoista vihreään hämärään ja päättyen valoon yleensä toiseen pihaan tai pellon laitaan. Ihmisten lisäksi polkujen kulkijoina ovat olleet metsän eläimet, mäyrä ja supikoira; vilja- ja marjajätöskasojen perusteella, kettu ja rusakko; lumisten jälkien mukaan ja tietysti talojen lemmikit, kissat viimeisimpänä.

Ennen polut olivat lähes ainoita teitä, oikoreittejä, jotka johtivat talosta taloon. Polut kulkevat sieltä, mistä ihmiset ovat kävelleet. Polun kulkua eivät rajoita kalliot tai kivikot, ne kulkevat kiertäen ne keveästi tai kiiveten niiden yli. Polkuja pitkin on kuljettu hakemaan maitoa, piikomaan naapuriin, kinkereille kuulusteluihin tai juna-asemalle. Poluilla ovat kulkeneet myös karjat paimenineen kaukaisimmille metsälaitumille.

Erään polkuni vieressä kasvaa valtava Isokuusi. Sen rungon ympärysmittaa ovat lukemattomat kädet mitanneet. Näin aikuisenakaan käteni eivät riitä sitä kokonaan kiertämään. Kaksihaaraisen vanhuksen toinen haara on vielä vihreä ja tarjoaa oravalle pesäpaikan ja käpyjä evääksi. Kuusi vanhuksessa elävät pieneliöt taas tarjoavat ruokaa tikkaparille ja palokärjelle. Kuivina kesinä Isokuusen kuivat oksat kaartuvat polun ylle koskettaen polulla kulkijaa, kuin noita-akan sormet. Kun taas sataa, pitkän ajan jälkeen kuivat oksat nousevat kaarelle ylöspäin kuin neidon kellohameen helma. Kuusen alla on suikkaistu salainen suukko tansseista tullessa tai levähdetty kuumana kesäpäivänä sen viileän varjon alla. Onpa sille taidettu kertoa vuosien varrella lukemattomia suruja, salaisuuksia ja unelmia.