Havuja perkele, hiihtoa Marja-Liisa Kirvesniemi tyyliin

On ihmisiä, joille on kehittynyt koulussa hiihtoa kohtaan trauma, joka ei kouluaikojen jälkeen ole lieventynyt. Hiihto siis ei edelleenkään kuulu niihin lajeihin, joita he harrastavat. Itse en kuulu tähän joukkoon. Muistan edelleen positiivisena kokemuksena kuuman mehukatin maun ja tuoksun koulun keittiön ovelta juotuna alakoulun vuosittaisten hiihtokilpailuiden jälkeen. Myös koulun hiihtotunnit ovat jääneet mieleen vain hyvinä asioina.

Seitsemän kilometrin matka alakouluun taittui linja-autolla. Siirtyessäni yläkouluun matka jatkui samalla linja-autolla, tosin hieman pidemmän matkan. Koulun hiihto päivinä sukset sitten kuljetettiin linja-autossa. Kaikista kätevimmin se kävi linja-auton käytävällä, jolloin linja-auton kuljettajan ei tarvinnut joka pysäkillä nousta avaamaan tavaratilan luukkua uusia suksia varten. Monta kertaa muistan jännittäneeni hetkeä, kun jään tarkoituksella viimeiseksi linja-autoon samalta pysäkiltä pyrkijöiden joukossa suksieni kanssa ja keplottelen ne linja-autokuskia tai muita matkustajia telomatta käytävälle. Pelkästään tämä matka olisi voinut aiheuttaa hiihtokammon herkemmille.

Koulussa hiihdettiin valmiiksi latukoneella tehtyjä latuja. Alakoulun mäet olivat pieniä ja peltoa hiihdettiin enemmän. Yläkoulussa sitten hiihdettiin pidempiä lenkkejä ja myös isompia mäkiä. Kouluvuosien jälkeen hiihtointoni on säilynyt, vaikka nyt joudun itse lumessa kahlaamaan ladut lähipelloille ja metsiin. Mutta nykyäänhän sitä kutsutaan trendikkäästi umpihankihiihdoksi. Talven lumitilanteen alkaessa parantua, kannattaa kaivaa sukset varastosta ja lähteä ladulle. Jos omat sukset on heitetty hiihto-inhossa pois, niin monilta osto- ja myyntipalstoilta löytyy hyväkuntoisia suksia, sauvoja ja monoja aikuisillekin. Itse hiihdän kirpparilta kouluaikoina hankituilla suksilla ja sauvoilla, taitavat monotkin olla siskon vanhat, mutta edelleen hyvin toimivat!

Miksi siis jäädä vatvomaan kouluaikaista hiihtotraumaa vaan ladulle mars!