Viljan puintia riihessä
Viljan puinti ennen ei ollut aivan niin yksinkertainen toimenpide kuin miltä se nyt näyttää. Työtuntien sekä työväen lukumäärän tarve on vähentynyt merkittävästi, kun ollaan siirrytty nykyaikaan. Nyt yksi ihminen pystyy muutamassa tunnissa tekemään saman työn, mihin ennen tarvittiin koko perhekunta ja talkooväkeä sekä useampi päivä.
Puintityö alkoi siitä, että vilja leikattiin sirpillä nipuiksi ja sidottiin oljilla lyhteiksi. Lyhteet asetettiin kuhilaisiin eli kehämaisiin rakennelmiin pellolle. Kuhilas oli malliltaan sellainen, että lyhteet pysyivät pystyssä ja viimeiseksi pystyyn tuleva päällimmäinen lyhde suojasi rakennelmaa sateelta. Ulkokuivauksen jälkeen lyhteet siirrettiin riiheen. Riihi oli savusaunan tyyppinen rakennus, josta savu meni ulos vain pienestä seinähirren välissä olevasta raosta. Riihessä oli iso kivinen kiuas, jota lämmitettiin useampi päivä, kun lyhteet oli ensin ahdettu riihenparsille, eli parvelle vieriviereen. Riihen tulen vahtiminen oli tarkkaa työtä, sillä riihen palaminen olisi ollut valtava menetys. Yleensä maataloissa riihen vahtina toimi tilan vanha isäntä. Viljalyhteiden kuivuttua ne otettiin alas parsilta. Ensimmäisenä lyhteet rapsautettiin riihen seinää vasten, jolloin lähtivät irti parhaimmat jyvät. Tämän jälkeen lyhteet levitettiin riihen lattialle ja alkoi puinti, jossa viljaa käsiteltiin varstoilla. Varstassa oli pitkän kepin päässä narulla kiinni puinen pamppu, jota heilauttamalla saatiin aikaan pyörivä liike. Varstoilla iskettiin viljaa lattiaa vasten, jolloin jyvät irtosivat. Irronneet jyvät vielä lajiteltiin viskaamalla kauhalla jyvät riihen sisäseinään, jolloin kauemmas lensivät painavat jyvät ja lähelle leijailivat kevyet roskat. Näin siis puinti tapahtui ennen ilman minkäänlaisia koneita.
Ensimmäiset käsikäyttöiset puimakoneet tulivat Suomeen 1800-luvulla. Höyrymoottoreiden yleistyessä myös moottorikäyttöiset puimakoneet lisääntyivät. Puimakone eli tappuri oli kallis hankinta, joten se oli yleisemmin yhteisomistuksessa usean maatilan kesken. Ei ollut kerta eikä toinenkaan, kun Mannilaan 1960-luvulla haettiin vaarin Deutzin perässä naapurista pyörillä kulkeva tappuri. Aivan tavatonta valitettavasti ei ollut sekään, että joku kyläkunnan lapsista meni tietämättään työntämään kätensä tappurin kitaan sen ollessa käynnissä ja menetti sormensa, mitään turvallisia kokemattoman käsissä koneet eivät olleet ennenkään. 1980-konellistuminen alkoi ja tappurit saivat jäädä odottamaan riihien räystäinen alle valitettavaa kohtaloaan, sammaloitumistaan ja unohduksiin jäämistään.