Ei nimi miestä tai paikkaa pahenna

Ennen vanhaan, kun perheen lapset aikuistuivat, menivät naimisiin ja alkoivat etsiä omaa kotia hieman kauempaa, kävikin usein niin, että uuteen kotiin muuttava nuoripari otti omaksi sukunimekseen kotitalon paikannimen. Ennen oma sukunimikään ei ollut mikään itsestään selvyys vaan maalla puhuttiin kanssa ihmisistä etunimen ja henkilön kotitalon paikan nimen mukaan. Henkilöllä saattoikin olla kaksi ”sukunimeä”, se oma yleensä isältä periytyvä ja liika sukunimenä kotitalon nimi ja näitä kumpaakin käytettiin ihan sujuvasti. Edelleen itseäni hämmentää monet paikannimet ja ihmisten sukunimet, varsinkin kun puhutaan ikäihmisten kanssa tai jo edesmenneistä ihmisistä.

Usein ihmiset myös keksivät paikoille tai teille aivan omia nimiään, vaikka paikalle olisi ollut ihan virallinenkin nimi. Monesti paikan nimi tuli siitä, että siellä oli ennen ollut jokin merkittävä asia kuten saha, mylly tai sillä oli nähty usein metsän eläimiä tai siinä tietyssä mäessä kasvoi ennen koivuja. Kotini lähellä sijaitseva metsätie vei koko lapsuuteni ja nuoruuteni ”susimaahan” tai ”korpeen”. Vasta kun oman tilan kartat tulivat tutuiksi tien oikea nimi, alkoi jäädä mieleen ja sitä oli luonteva käyttää.

Peltojen nimet samoin kuin maakappaleiden nimethän ovat täysin jonkun keksimiä jo kauan aikaa sitten ja ovat osaltaan elinvoimaista paikallishistoriaa, kun niitä edelleen käytetään. Nykyään esim. tietyn nimisen järven ympäriltä löytyy aivan varmasti joku, jolla on sama sukunimi kuin järvellä. Siksi myös muista kartalla olevista paikannimistä on hauskaa tehdä päätelmiä, jos paikan nimessä on sana terva - paikalla on lähes takuu varmasti ollut ennen tervahauta.